Yksi

Sää sano terve, ku mä tule kotti.
Autoi, ku mä hakkasi halkomotti.

Ku mä tule töist, sä ole mua vastas.
Seura ja vahri, nii ku oma lastas.

Ava mun pullo. Sytytä mu sätkä.
Sää anna mun olla yks vanha jätkä.

Riisu vaattes, mul olis jotta miäles.
Sää saa kattella vessa ovenpiäles.

Jää koko illaks, katota telkkari.
Tää on ku avioliitto, helkkari!

Tanssi sun tanssis, näytä sun ystävyys:
me olla yhres. Mää ja yksinäisyys.

Syntymäpäiväsankari

Mää huamasi miähe: hää tilas kahvet ja patonki.
Hä ol väsyny, eikä välitä vaik mää katonki.
Suara vastaus: häne vanha äitis kuali viime yä.
Häippy tyäuupumus, ku elämän tasatunti lyä.

Olin pahoillan ja kuunteli hilja, ku hä kaippa
sitä, joka aikonas vaihto hänel liinavaippa.
Ku vois aikusenki vaa kääri pehmeä lämpimäs...
mun miälest ei tarttis yksin kaikke käyrä rämpimäs.

Mut hä sanos, ettei tilanne ol ku surulline,
hä ymmärtä kualema, et mikkä ei ol entine.
Mitä enemmä o elämässäs saanu tält kuallelt,
suru kasva siit, ku ny pittä sama etti ittelt.

Elämä o oppimist ja kualemist. Turha parkku.
Äiti mukka jäljel jää muutaki ku luu ja arkku.
Ihmine saa syntymäpäivälahjanas vartalo:
se kuale ruumiks -- mut kuka ol lahja saaja jalo?

Täytty sano, et kyl mä oli ilone ku häne äitis kuali. Tul niimpal parempi miäli, ku kerranki jolla ol kompetenssi näis assiois. Mä oikke kiiti.

Liukuportta

Runk runk. Öljy hajuse liukuportta runksuttava.
Niis vois nukahta, vaik ne o nii hektist katteltava.
Tuuline tunneli tekke vaikutukse ihmisse.
Ylös ja alas, ja ain se viä samast paikast toisse.
Mone kävelevä niis viäl vanhast tottumuksest,
mut ei tarttis: kaik päässe kyl peril. Automaattisest.

Trakedia

Nii, ol tää Jokela koulu ja kaikke.
Kaik varma lukiva, mitä siäl tehti?
Mää näi siit uutissi mont viikko, vaikke
nykysi lue enä eres lehti.

Eikä Suami ol enä viaton. Ei varma ollu ennenkä. Ja se amppuja ol vaa joku psykopaatti, ku ei hänt voi torestaka otta, ei vaa voi. Muutama skuuppi viäl ja sit se o ohi. Ei täst sen kummemppa, vai? Yks uutine kyl pist silmä.

Määpäs toivonki, et joku huamasis,
ku just sama aikka Afkanistanis
joku räjäyt ittes ja siit kasast
löytys kuallen viiskymmentyhreksä last.

Tärkkiä.

Mul o muutami tärkkiöi juttui.

Mikä olis tärkkiä? Elämä enemmä ku mikkä muu. Mikäs elämäs olis tärkkiä? Mikä ei ainaka ol?

Voi ku helpotta, ku mää tulen kaupunkilt.
Must ei siäl hulinas tunnu yhtä lunkilt.
Ja värilampu palava silmis kiine.
Mainokse hyppivä ette. Olla fiinei.
Mää laita korvakki lukko ja oikkiast
katon niin kauas, et josta näkyis kotti ast.

Omas koris o tärkkiä olla ja hiljasuures. Siäl voi ittetäs katto sisält ja ulkko. Etenki sisält: ku aikas rauhottu, ni siält ain lopultas kuule, et mitä olis hyvä tehrä seuraavaks. Hulinas ei semmosse pysty.

Jos pelkkä kualemist, ni tule pelkkämä
kans elämist. Siin mene se yks elämä.
Jos elämä o uras, piireis ja rahas,
ni riittäk se lopultas hyväs ja pahas?
On tärkkiä miätti, et kuka o itte
eikä antta muitte mennä siit ylitte.

Ettenpäi menemine o yht tärkkiä, mut mä tarkota ettenpäi nimenoma elämäs ittessäs. Jos koko aja tekke ja tekke, eikä kuule mittä, tai elä jonku muu orottama elämä eikä omatas, ni jää paikalles ja o tehny jotta iha toisarvost. Aina pitäs tunttu, et o iha eri ihminen ku muutama vuas sitte.

Ajan töihi ja mahas tekke ilkkiä
ja illal olen kaikke muut ku virkkiä.
Onk tää mittä elämä? Kuulus jysährys,
orotan lähinnä, et tule pysährys.
Ku olis fiksu, ni näkis nää kaik ajois:
tajuais oman tiäs ilma, et pää hajois...

Mikä estä?

Ku mä kattosi tänä ihmissi,
ni kyl ne ol surkkia näkössi.
Ei et ain tarttiska nii käkättä,
mut voisin kyssy, et mikä mättä?

Onk nii, et ilosuus ei ol totta?
Jos naura, ei voi mittän tarkotta?
Hyvä miäliki hävettä vähä --
-- kui me oikke ollan tulttu tähä?

Ei ol suru, eikä nauru häivä,
ku o syrän kiine koko päivä.
Avas yht, ni kaik kaattu levjälles.
Pelkkäk pysähty? Jäärä seljälles?

(Tähä mä viäl sanoisi, et kyl jos määki olisi koko ikän suu yrmys, ni ei se muaka paljo enä naurattais.)

Uus naine.

Ilmast tule kylmä ja syksyl satta ränttä.
Nii pimmiä, et lenkil ei näe koira hänttä.
Antteks, kyl tää täst. Omas pääs olis vähä töit.
Voitompualel jo: orottasiksä kevätöit?

Yksittäise lehre on ku musti palloi puis
ja tihkusare mene toppataki alt luis.
Ku tiättä oma arvos, mut ei vaa usko viäl.
Täytty tarkista pääst, et kuka mä ole siäl.

Nii valosa taival, et maaki näyttä mustalt.
Enä pual vuat ja saa aurinkko kesätaivalt.
Pois en me. Mä rakasti sua alust asti.
Ny mä jätä viäl pää ja elä sialust asti.

Mä meni jo.

Mä en enä jaksais tämmöst. Men kotti jo.
Miksessä päästä irti? Ku mä meni jo.

Sä e kerra aikonas mittä halunnu.
Mä pääsi yli, enkä enä ala ny.

Luantoki kuale, et vois syntty uuresta.
Pakkasen pualel vois sun lehre varista!

Men ittesäs: kato mimmone sä ole.
Älä häppe, kesä mennes takas sä tule!

Eikä kiukuteltas ny. Lapsekki kärssi.
Et veis mult voima. Sua se sisält päi järssi.

Itte sä oli menos, pualiks oma syys.
Mua ei karuta mikkä, koit elä vaa nyy.

Toivon, et sä opi täst ittekki jotta.
Mä tiärä, et kuin pal se muute hajotta.

Syksyl o irrottamine ajankohtast.
Miätik sä sitä, mä mene täst jankkamast.