Hä ol väsyny, eikä välitä vaik mää katonki.
Suara vastaus: häne vanha äitis kuali viime yä.
Häippy tyäuupumus, ku elämän tasatunti lyä.
Olin pahoillan ja kuunteli hilja, ku hä kaippa
sitä, joka aikonas vaihto hänel liinavaippa.
Ku vois aikusenki vaa kääri pehmeä lämpimäs...
mun miälest ei tarttis yksin kaikke käyrä rämpimäs.
Mut hä sanos, ettei tilanne ol ku surulline,
hä ymmärtä kualema, et mikkä ei ol entine.
Mitä enemmä o elämässäs saanu tält kuallelt,
suru kasva siit, ku ny pittä sama etti ittelt.
Elämä o oppimist ja kualemist. Turha parkku.
Äiti mukka jäljel jää muutaki ku luu ja arkku.
Ihmine saa syntymäpäivälahjanas vartalo:
se kuale ruumiks -- mut kuka ol lahja saaja jalo?
Täytty sano, et kyl mä oli ilone ku häne äitis kuali. Tul niimpal parempi miäli, ku kerranki jolla ol kompetenssi näis assiois. Mä oikke kiiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti