Inga Skräp

ku sä mene luantto, sä siin saappaitas varoessas
joskus huama, et sä
olekki piänempi, ku lähtiessäs.

ja tarppeks piänenä lakka luulemast
kokonas.
luulemast mittä.
etenki liikka!

tarppeks piänenä lakka luulemast, et seuravast askelest
olis kaik kiine?
et kaike pitäsis mennä ensmäsel kerral oikke?
et pittä voitta, et o vaa
yks ainoa mahrollisuus
tehrä kaik mahrolline?
yrittä löyttä jottam pysyvä?

luannos se o yksinkertast.

elämäl ei ol alkku eikä loppu.
on vaa elämävirtta
ja siin loppu ja alku
olisiva sama assia.

salama iske kerra ja
lämppimikses kiahautta sun hypotalamukses.
tilastolaskennast hualimat sä niiku kuale.

usse ei kyl tartte!
mut se ei ol sun käsissäs.

luannos
ei tartte yhtäkä kirjahyllyllist transsendenttaalist paska.
tai yhtäkä kalenteriviikko laatuaikka.

hengitä kivie syket.
kuuntele puitte vihreä.
elämä voima kuahu joka pualel. ei tartte muut ku olla.

luannohenki häärä kaikes. sussaki.
hengitys kertto, et sä ole sama voima, ku tuuli.
ja kive. tai puu, siäne tai järve.
ja eläime.
vai onk se panteistist paska?

fysikka tiättä, ettei enerkia tul tyhjäst eikä se voi karota.
jos karhu syä sun, lakkak sä olemast?
mihi sä voisi karota?
nyssä voi viisastella jotta karhu mahalaukust.

luannos
sä törmä sun oma luanttosas sillo, ku sä huama
kualema.

kualema o ain viäres. lähinnä kattomas, ettessä osuis siihe
enne aikojas.
se o helppo unohta kaupas soppailemas.

pistetäs luanto ja sun luanto rinnakkai.
onk niis ero?
mist sä ole tullu?

luannos
assioi ei väritettä. assia ova.
kuka o Inga Skräp?