Onk nii, et ilosuus ei ol totta?
Jos naura, ei voi mittän tarkotta?
Hyvä miäliki hävettä vähä --
-- kui me oikke ollan tulttu tähä?
Ei ol suru, eikä nauru häivä,
ku o syrän kiine koko päivä.
Avas yht, ni kaik kaattu levjälles.
Pelkkäk pysähty? Jäärä seljälles?
(Tähä mä viäl sanoisi, et kyl jos määki olisi koko ikän suu yrmys, ni ei se muaka paljo enä naurattais.)
Yksittäise lehre on ku musti palloi puis
ja tihkusare mene toppataki alt luis.
Ku tiättä oma arvos, mut ei vaa usko viäl.
Täytty tarkista pääst, et kuka mä ole siäl.
Nii valosa taival, et maaki näyttä mustalt.
Enä pual vuat ja saa aurinkko kesätaivalt.
Pois en me. Mä rakasti sua alust asti.
Ny mä jätä viäl pää ja elä sialust asti.
Sä e kerra aikonas mittä halunnu.
Mä pääsi yli, enkä enä ala ny.
Luantoki kuale, et vois syntty uuresta.
Pakkasen pualel vois sun lehre varista!
Men ittesäs: kato mimmone sä ole.
Älä häppe, kesä mennes takas sä tule!
Eikä kiukuteltas ny. Lapsekki kärssi.
Et veis mult voima. Sua se sisält päi järssi.
Itte sä oli menos, pualiks oma syys.
Mua ei karuta mikkä, koit elä vaa nyy.
Toivon, et sä opi täst ittekki jotta.
Mä tiärä, et kuin pal se muute hajotta.
Syksyl o irrottamine ajankohtast.
Miätik sä sitä, mä mene täst jankkamast.
